Kuunokka

Kastanjeholmin varsakesä tarjosi taas haasteita. Hyvin olin onnistunut väistelemään Jaron ovelat mainospuheet, somen kasvattihekumoinnit sekä netin alustavat myynti-ilmoitukset. Olihan Sylvi tietenkin varsoista puhunut, mutta en minä sen tarinoihin ollut sen syvemmin ottautunut - annoin nimien vilistä korvissa niihin tarttumatta. Niin oli hyvä. Meillä oli ruuhkaa nuorista jo omasta takaa.

"No kai te nyt kuitenkin buffaan tulette," kuului naisen huvittunut ääni Samsungin kaiuttimesta kun olin kertonut hänelle, että varsakiintiö oli täynnä ja tallin ovet pysyivät visusti kiinni, enkä aikoisi uhmata päätöstäni saapumalla kesän varsakatsaukseen. Piste. "Meillä on tänä vuonna sushipöytä ja--"
"Jootullaan," vingahdin. Hemmetti vieköön.

Sinä aamuna vedin kasvoilleni ilmeen joka (mielestäni) viesti metrien päähän etten ollut kiinnostunut. Ja isot aurinkolasit. Ja otin mukaani Nellin, joka - toisin kuin Elsi - osasi yleensä pitää jumalan mielessä ja (osto)housut jalassa. Suurimman osan aikaa vietimme itämaisia herkkuja maistellen samalla kun Jaron selostus kantautui kaiuttimista maneesin jokaiseen kolkkaan. Kotiin lähdimme tyhjin käsin.

Joitakin kuukausia myöhemmin Sylvi pyöritteli vielä muutamaa varsaa käsissänsä. Minä pyörittelin brunssipöydässä silmiäni.
"Mulla ei TO-DEL-LA-KAAN ole aikaa varsalle. Eikä tilaa. Eikä ratsastajaa." Rehellisyyden nimissä minua oli kyllä pari tammavarsaa kiinnostanut. Upea tumma trakehner Omnia Paraiba varasti katseeni aina kun kävin Kastanjeholmissa; raamikas, jäntevä, kaunisliikkeinen, ja hyvin se hyppäsikin mitä olin joskus sattunut seuraamaan varsojen irtojumppaa. Sen pystyisi ihan heittämällä puhumaan järkiostokseksi. Mutta sitten oli pieni (todella, edellisen rinnalla tamma näytti ihan Pikku Myyltä tötteröjouhineen) ja pirskahteleva Palombella. Sen lisäksi, että kaksikko oli vallan kiintyneitä toisiinsa mitä Sylvin ja Jaron puheita oli uskominen, oli suloisessa Palombellassa jotain. Omnia Paraiba oli vetäytyvämpi. Jos ei ollut pienen perävaununsa rinnalla, se mieluiten viihtyi sivussa eikä hakeutunut ihmisten juttusille. Ja silti se oli upea. Palombella sen sijaan saapui aina ensimmäisenä aidan varteen saamaan osakseen mahdollisimman suuren osuuden huomiosta, ja minä runsain mitoin sitä myös tarjoilin. Ja sanoin sitä Pannariksi.

Sitä kun oltiin jo sinunkaupat tehty, niin tietäähän tuon kuinka siinä lopulta kävi.