Jeili

Päiväkirjamerkintä © Serena

Unton kanssa puljaaminen aina vähintäänkin vähän jännittää. Vaikka oriista kasvoikin ihan mallikansalainen siinä mielessä, että se on kyllä kovinkin kiltti ja varsin hyväkäytöksinenkin, niin jotenkin se vaan onnistuu hankkimaan itsensä ja hoitajansa pulaan tai vähintään häpeän punan nousemaan poskille. Niin, että jo ihan tästäkin syystä, niin laadukas kuin ori paperilla olikin, erinäiset laatuarvostelut saivat pienen tuskanhien kohoamaan omistajaparan otsalle. Pakkohan se ei tietenkään olisi, mutta tyhmähän tässä on jos ei tällä suvulla lähde edes yrittämään, silläkin uhalla, että menettää kasvonsa asiantuntevana hevoskasvattajana.

Keskimäärin Unto osaa olla järkevä noin kahtena-kolmena päivänä viikosta. Jos kilpailut tai kissanristiäiset ovat viikonloppuna, niin sopii toivoa, ettei kiintiötä ole siihen mennessä vielä täytetty. Esimerkiksi kantakirjaustilaisuuteen valmistautuessa kävi niin, että viikon tehotreenimme menivät kerta toisensa jälkeen täysin nappiin, siis ihan täydellisesti. Viikonloppuun mennessä Unto oli kuitenkin unohtanut olevansa hevonen. Siellä kaiken uuden, ihmeellisen ja todella jännittävän keskellä, ja maan suomenhevosihmisten kerman edessä, oli paljon turvallisempaa olla gaselli-aasi. Onneksi gaselli-aasit ilmeisesti hetkittäin muistuttavat hieman hevoseläimiä, joten saimme palkinnoksi kakkosen, mutta Unton rakenteella oli toivonut ykköstä. Sanottakoon, että tämä gaselli-aasi, luultavasti ainoa laatuaan maailmassa, oli tapahtumahetkellä vasta noin 5-vuotias, joten pieni typeryys annettakoon anteeksi.

Traumaattisesta kantakirjauskokemuksestani huolimatta (kaiketi viitisentoista vuotta oli kullannut pahimmat muistot) sain sitten päähäni, että Unton voisi raahata kenttäratsujen laatuarvosteluun. Ihan vaan kun se nyt kenttäratsu sattuu olemaan, vaikka ei kauhean lahjakas semmoinen. Jospa ikä olisi tehnyt tehtävänsä ja saanut kallon sisällä toisiaan etsivät rusinat kohtaamaan, joskaan arkikokemuksien perusteella tämä toivo oli varsin ohkainen. Rusinat ehkä kohtasivat jopa neljänä päivänä viikossa, mutta muuten Unto oli edelleen Unto. Pääpäivänä se oli kuitenkin itse handleri - jokseenkin laatispuuhista erkaantunut omistaja nääs - joka urpoili enemmän kuin esiteltävä hevonen. Siinä unohtui yhtä sun toista varusteenkappaletta kotiin, jokunen paperikin oli hukassa, mutta löytyi onneksi myöhemmin, puhumattakaan noin tunnilla viivästyneestä lähdöstä ja siitä johtuneesta kiireestä. Unto oli kaaoksen keskellä kuin kotonaan, seuraili omistajansa päätöntä juoksua tyynen rauhallisesti ja käyttäytyi kuin mallioppilas. Ehkä se sitten oli vain niitä hevosia, jotka tykkäävät katsoa kun maailma palaa.

Tästä rohkaistuneena Unto päätettiin ilmoittaa vielä yksiin kissanristiäisiin, suomenhevosten laatuarvosteluun, onhan se rotuisekseen ihan pätevä tyyppi silloin kun muistaa olevansa hevonen. Ja jos ei muistaa, niin toivotaan, että VSR:nkin tuomaristo ymmärtää arvostaa gaselli-aasin sulavia liikkeitä ja kauaskantoista ääniskaalaa.

Päiväkirjamerkintä © Serena

Olen pyörinyt vasta pienen hetken suomenhevospiireissä, mutta Vähäpelto niminen paikka oli jo tullut minulle varsin tutuksi ja muodostunut yhdeksi suosikeistani. Sillä on aivan omanlaisensa asema suomenhevoskasvatuksessa ja siispä olikin hienoinen järkytys kuulla tallin lopettavan. Meillähän toki oli jo entuudestaan yksi lupaava ja upea vähäpeltolainen, Snygge, mutta kun tallin viimeisiä kasvatteja alettiin laittaa maailmalle oli tietenkin pakko vilkaista olisiko siellä vielä jotakin Jeiliin sopivaa.

Kaamospeikko on ollut suosikkiorejani siitä lähtien kun ensimmäisen kerran näin sen Vähäpellossa. Upea, raamikas, iso ori, hirmuinen kapasiteetti ja hävyttömän pitkä litania arvonimiä - tottahan toki minä siitä varsan halusin, tai vaikka kloonin! Kaamosunella onkin hemmetin suuret saappaat täytettävänään, mutta epäilystäkään ei ole, etteikö sievästä pojankoltiaisesta siihen olisi.