RB

Kouluvalmennus

Rushock Bogin ulkokenttä oli aamun jäljiltä vielä kostea ja sumu roikkui matalalla ympäröivillä nummilla. Jossain ovi narahteli pienessä tuulessa kun kaksi ratsukkoa valmistautui valmennukseen. Kentän laidalla seisoi Elan Carter – suoraselkäinen, harmaantuva mies, jonka syvän vihreiden silmien katse oli tarkka ja ääni valmiiksi hieman kärsimätön.

“Hyvä. Aloitetaan heti, ei tänne seisoskelemaan tultu,” Elan totesi kuivasti ja vilkaisi ratsukoita vuorotellen. Vaivihkaa myös ratsastajat vaihtoivat paljon puhuvan katseen - niin arvostettu kuin alallaan olikin, saattoi harva sanoa pitävänsä Elanista. Jos kukaan?

Chastity ja Kenobi saivat kunnian aloittaa. Ori käveli ryhdikkäänä, korvat tarkasti ympäristöä seuloen ja niiden välissä se tuntui olevan kaikkea muuta kuin läsnä.

“Pidä se aktiivisessa liikkeessä heti alusta,” Elan napautti terävästi. “Tuollainen hevonen ei kaipaa herättelyä vaan suuntaa.” Chastity nosti oriin raviin. Ruunikon liike oli lennokas, mutta alkuun hieman jännittynyt. “Älä purista, tyttö,” Elan huomautti heti. “Se kyllä liikkuu. Sinä vain häiritset siellä selässä.”

Kentällä kuului hetken vain kavioiden tasainen rytmi, mutta Chastityn korvissa humisi ja leukapielet kiristyivät. Kädet puristuivat nyrkkiin vain hetkiseksi johon Kenobi kuitenkin jo vastasi häntäänsä epävarmasti viskoen. Nainen kokosi itsensä nopeasti, samoin kuin poninsa.

“Parempi. Nyt hae tasainen tuntuma. Ei nykimistä – pehmeä käsi tai se katoaa sinulta kokonaan.” Kenobi alkoi rentoutua ja liike pyöristyi. Ori kantoi itseään paremmin, ja askel sai lisää elastisuutta.

“Noin. Tuota minä tarkoitan. Kun annat sille tilaa tehdä työnsä, se tekee sen,” Elan murahti, mikä hänen mittapuullaan oli lähes kehu. Naiset toki tämän tiesivät, parempaa Elanilta oli turha odottaa.

Seuraavaksi mies viittasi Jeanietä ja Nimuea eteen.
“Tämä taas on aivan eri tapaus,” hän totesi katsoessaan rautiasta, joka liikkui sievästi, mutta varsin laiskalla otteella. Jeanie nosti ravin, mutta tamman askel jäi hieman vaisuksi ja vajaaksi, poni oli kuin kaunis raami vailla kuvaa.

“Ja nyt.. herätä se,” Elan sanoi lyhyesti. “Tuo tamma osaa kyllä, mutta ei viitsi.” Jeanie käytti pohjettaan määrätietoisemmin. Nimue reagoi, mutta vasta hetken viiveellä. “Ei riitä. Selkeämpi apu. Kysy kerran – älä anele.”

Toisella yrityksellä Nimue vastasi terävämmin ja ravi muuttui välittömästi näyttävämmäksi, liitäväksi ja energisemmäksi.
“Siinä se on,” Elan totesi nyökäten. “Kun saat siihen eloa, liike on erinomainen. Mutta ilman energiaa se on vain… ihan kiva. Emme tavoittele ‘ihan kivaa’.”

No emme mitään Grand Prix arenoitakaan, Jeanie ajatteli silmiään pyöräyttäen. Valmennus jatkui yksinkertaisilla tehtävillä: isoja ympyröitä, siirtymisiä käynnin ja ravin välillä sekä kevyitä tempon muutoksia.

“Kenobin kanssa,” Elan sanoi, “vähemmän on enemmän. Yksi hyvä siirtyminen riittää. Jos jäät vatvomaan tai yrität liikaa, se hermostuu.” Chastity nyökkäsi, toki ukko oli oikeassa, ei sitä käynyt kiistäminen. Tapa jolla Elan asiansa esitti vain oli töksäyttelevä ja ylimielinen, eikä tytöttely ja suoranainen sovinistisuuskaan ollut ennen kuulumatonta miehen seurassa. “Ja Nimuen kanssa päinvastoin,” Elan jatkoi kääntyen Jeanieen. “Pidä se hereillä koko ajan. Pieniä muistutuksia, ettei se sammu kesken kaiken.”

Elan Carter astui keskelle kenttää, kädet selän takana.
“Hyvä. Tämä oli riittävä suoritus,” hän totesi. “Ei täydellinen, mutta ei huonokaan.” Hän vilkaisi vielä kumpaakin ratsukkoa tarkasti. “Muistakaa: toinen tarvitsee rauhaa, toinen kipinää. Jos sotkette ne, ette saa kummastakaan mitään irti.”

Pieni tauko.

“Sama aika ensi kerralla. Toivottavasti olette silloin edes hitusen parempia.” Se oli Elan Carterin tapa päättää valmennus – ja hänen maailmassaan se oli lähes kannustus.