RB

Päiväkirjamerkintä

Harrietin kulmien väliin ilmestyi pari juovaa. Vaimoni posliinisen sileillä kasvoilla se tarkoitti yleensä paheksuntaa, joka kohta pulppuaisi punatusta suusta sivaltavina sanoina. Rapsutin voikkoa oria leuan alta ja odotin.

"Minusta se on vähän pliisu." Ja niin, ikään kuin asia olisi sillä käsitelty loppuun, hän käänsi selkänsä ja lähti jatkamaan eteenpäin. Käänsin katseeni vaimoni loittonevasta hahmosta poniin. Sillä oli lempeä, älykäs katse, ja voisinpa melkein vannoa nähneeni huvittuneen pilkahduksen oriin silmäkulmassa Harrietin poistuessa. Kyykistyin ponin eteen. Se painoi päänsä uteliaana ja lisärapsutuksien toivossa.

"Hänen mielestään kaikki mikä ei korsku ja vouhkaa kaula kaarella on pliisua," mutisin oriille, yhtäkkiä varmana päätöksestäni. Tämä matka ei ollut antanut ihan kaikkea sitä mitä olin toivonut, mutta ehkä siitä saisi irti vielä pilkahduksen hyvääkin. "Miltä Skotlanti kuulostaisi, poikaseni?"

Päiväkirjamerkintä

Maco on, ilman epäilyksen häivääkään, yksi lempiponejani Rushockissa. Yllättävää? Kyllä, niin miustakii. Harvemmin aivan ihastun näin kiltillä ja rauhallisella luonteella varustettuihin eläimiin, näkeehän sen omistakin poneista, aina sitä tulta ja tappuraa haetaan ja usein sitä myös löytyy. Vaan eipä löydy Macolta. Se on kuitenkin kaikessa herkkyydessäänkin niin rehellinen ja suloinen halikaveri, ettei mitään rajaa. Siispä mä hyvin usein, niinkuin tänäänkin, käytän niitä niin sanottuja ylimääräisiä työminuutteja juuri Macon kanssa.

Oriilla sattui sopivasti olemaan vapaapäivä kisoista ja valmennuksista, ja mikä sen parempi tapa käyttää ponin vapikset kuin viedä se nautiskelemaan raikkaasta ylämaan ilmasta. Tietysti maastoretki toteutettiin kaikin herkuin, siis kirjaimellisesti, nappasin nimittäin satulalaukkuun pienet eväät molemmille. Mulle voileipiä, Macolle omenoita.

Rushockista etääntyy rauhallinen, leppoisasti nouseva polku kohti lähintä kukkulaa ja sinne me sitten suuntasimme. Tänään jutun juju oli mennä ihan käymäjalkaa, tai ehkä rentoa ravia jos poni niin halusi. Pilvet olivat alhaalla ja keli harmaa, mutta tyyni, emmekä kohdanneet matkallamme ainuttakaan luontokappaletta. Kaikki tuntui olevan utuisessa unessa, mie ja ratsuni mukaan lukien. Lopulta emme kavunneet aivan huipulle saakka vaan pidimme piknikkimme noin puolessa välissä matkaa. Tästä tykkäsin Skotlannissa; poni, kumpuileva nummimaisema ja täydellinen hiljaisuus. Tuntui kuin olisi tipahtanut keskelle Keski-Maata. Takaisin tallille palatessa aivot odottivat siellä minne ne oli jätettykin, narikassa, ja varmasti jälkipuintina täydellisen puunauksen saanut Macokin oli sitä mieltä, että reissu oli ollut mieluinen.