Jeili

Isännän hevonen. Onhan niitä jo yksi, Vanu, mutta kun Taika alkoi selvästikin hiipumaan kypsässä 24-vuoden iässä, iski isännälle hätä ja paniikki. Piti saada Taialle jatkaja isännän hevoseksi ja kaveriksi työhevosharrastuksen pariin, eikä sen pojasta Otuksesta niin hirvittävän maalliseen raatamiseen ollut. Meidän nuoriempien sanoin "tilanne oli sos". Ratkaisuni isäni hätätilaan oli Varpu; tammasta saisi mahdollisesti potentiaalisen kouluratsunkin kykyjä varsulille, jotain vähän jokaiselle. Kaunis ajatus, mutta lopulta Pirtasta tuli ihan vain se isännän hevonen, mutta siinä tehtävässä se onkin erittäin etevä.

Todettakoon kyllä, että edellä mainittu isäntä ja Pirta ovat useampiakin kertoja lyöneet itsepäisiä umpiluukallojaan yhteen. Pirta saattaa kiskaista herneet palkoineen sieraimiinsa vähän vähemmästäkin vastoinkäymisestä ja osoittaakin topakasti mielipiteensä, ja vähemmän huudeltu faktahan on, että se isäntä on ihan samanmoinen. Kai siinä jollain ihmeen kaupalla löytyy jokin sielujen sympatia, vaikka harmoniasta ei aina voidakaan puhua. Kovin moni muu vaan ei jaksa hienosäätää Pirtan kanssa, ei edes niissä oletusarvoisesti arkisissa asioissa.

Tosiaan mitään kouluratojen sulosäärtä ei oletetuista hyvistä geeneistä huolimatta tästä Pirtasta kasvanut. Ihan kivat ja korrektit askellajit tammalla on eikä se ole hassumpi ratsastaa kun vaatimustaso vain pysyy sopivana, mutta Pirtaa ei vaan näytä suuremmin sen sortin urheilu kiinnostaman. Tai ehkä jos se isäntä keikkuisi siellä selässä, mutta eipä ratsastelu kiinnosta häntäkään. Sen sijaan työhevoshommiin periksiantamattomuutta ja rohkeutta löytyy, joten vaikka Pirta ei varren vankkuudessa monen muun rinnalla pääsekään ylpeilemään, tekee se sellaisella perisuomalaisella sisulla työnsä mistä moni isompi hevonen voisi olla kateellinen. Juuri siksi se onkin isännän hevonen, eikä Taian menetys ehkä kirpaissut ihan niin syvältä kun Pirta oli ottamassa sen suuret saappaat käytettävikseen.