Siellä se loikoili, pieni, hontelo hevosen lapsi - ihan täydellinen. Oli melkein sääli herättää varsa päivänokosiltaan, mutta näin kaunista kevät päivää ei saanut jättää käyttämättä. Ja enhän mä muutenkaan osannut pitää näppejäni erossa pienokaisesta joka oli mun (ahem.. meidän) ihan eka puoliverikasvatti. Kultaressu on siis tottunut jo pienestä siihen, että ihminen on lähes koko ajan läsnä, lääppimässä, hellimässä tai ihan vaan toljottamassa kuin ei olisi ennen hevosta nähnyt. Että onnea vain sille joka tämän otuksen joskus tulee omistamaan - sikäli kuin sitä raaskii myydäkään.

Hetken ihasteltuani nukkuvaa hevoslasta avasin karsinan oven havahduttaen pienokaisen pahnoiltaan. Narnia oli seurannut liikkeitäni herkeämättä ja tuli nyt tutkimaan käsieni sisältöä, ei herkkujen toivossa vaan pikemminkin arvioiden tohtiiko mua päästää kantamuksineni esikoisensa lähelle. Se oli hyvä emä, hieman varautunut, mutta mä ja G oltiin voitettu tamman hyväksyntä ja saatiin käännellä ja väännellä varsaa niin paljon kuin mielimme. Se tunnisti oman riimunsa, antoi pukea päähänsä samalla kun pienempi turpa tutki mun takin liepeitä. Vaikka olikin jo tutustunut omiin pikkupäitsiinsä, saisi varsa tulla vapaana.

Ja niin sitä asteltiin suureen maailmaan, mä ja Narnia edellä, pikku vintiö tiukasti mammansa liepeissä. Kävelimme pihan yli, mun suupielet todennäköisesti jossain noin korvissa asti, koska tarhan portilla odottavaa G:täkin alkoi naurattamaan.
"You look way too proud", sain kuulla. Ja niinhän mä olinkin, ihan hemmetin ylpee mun täydellisestä varsasta.

Laskin Narnian portilla irti. Se laski turpansa alas, tutki tutun tarhan hajuja joita ei ollut hetkeen päässyt nuuhkimaan. Lapsonen puolestaan seisoi pää topakasti pystyssä, korvat jäntevinä ja sieraimet lautasen kokoisina ihmeellistä ulkoilmaa nuuhkien. Maailma oli avautunut ja se oli jännittävä! Äkkiä Narnia lähti liikkeelle kokeilevalla, rennolla ravilla. Mitä?! Mihin lähti mamma?!! tuntui varsa ajattelevan paikoilleen jähmettyneenä, kunnes jo muisti omat jalkansa ja lähti nostelemaan niitä ripeän, hulvattoman iso liikkeisen ravin muodossa häntä patukkana ja hirveää meteliä pitäen. Narnia pysähtyi, hieman huolissaan, ja pikkutyyppi jarrutti päin kimoa takapuolta pläts. Viidessä minuutissa homma meni kuitenkin siihen, että hevoslapsi painatteli kuin pieni viitapiru täydessä vauhdin huumassa pitkin poikin, auringolle huudellen ja välillä muissa tarhoissa käyskenteleviä hevosia ihmetellen. Emonsa se näytti unohtaneen tyystin eikä Narniakaan jaksanut enää huolestua lapsensa hölmöilystä, eikä liioin mekään, vaan tohdimme jättää kaksikon nauttimaan kevään lämmöstä.