Jeili

Päiväkirjamerkintä     © omistaja

Kun ensimmäisen kerran näin myynti-ilmoituksen Hipasta, mietin, että no ompahan oudon niminen hevonen. Se jäi mieleen, ei aluksi ehkä niinkään hyvällä tavalla, mutta jäipä kuitenkin, ja yhtäkkiä huomasin miettiväni miten kiva ja hauska nimi sillä itseasiassa onkaan. Nimen takaa löytyi myös mitä ihastuttavin hevonen, juuri sellainen sopivan täpäkkä, mutta ei aivan mahdoton, ja vaikka en suomenhevosten suvuista siinä kohtaa niin paljoa ymmärtänytkään (ymmärtänenkö vieläkään), miellytti sekin puoli Hipassa minua. Lisäksi tamma oli jo näyttänyt kyntensä kilpakentilläkin ja pyörähtänyt kantakirja-arvostelussa, eikä tuloksissa ollut moitittavaa. Kaikista hyvistä puolista huolimatta mukaani lähti sillä kertaa vain saman tallin kasvatti Monni, mutta Hippa jäi silti mieleen. Kun Liia kuitenkin myöhemmin palasi kysymään olisinko yhä kiinnostunut ottamaan tamman meille, ei vastausta tarvinnut kahdesti pohtia.

Päiväkirjamerkintä     © omistaja

Kaunis, kuulas syyspäivä pikkupakkasineen ja kuuraisine lehtineen on - jos minulta kysytään - ehkä maailman paras miljöö viettää aikaa ulkosalla ja koska yksi lempipuuhistani on notskimakkaran mättäminen pakettisotalla suusta alas, päätimme naapurin Jusan kanssa lähteä pienelle eväsretkelle noin 15km päässä sijaitsevalle laavulle. Jusahan ei varsinaisesti ole mikään ratsastaja, joten tuupattiin sille varmajalkainen Kultu alle kun taas mie valitsin Hipan - ihan vaan tasapuolisuuden vuoksi, että molemmilla on ratsu mallia poni. Kultuhan osoittautuikin Jusalle oikein oivaksi kaveriksi, toisin sanoen tamma siis ihastui ikihyviksi mieheen jota meillä leikkisästi sanotaan hevoslässyttäjäksi. Jusahan ei tiedä kavioeläimistä juuri mitään, joten hän korvaa puuttuvan taidon hemmottelulla ja höpöttelyllä, mikä Kultulle sopii paremmin kuin hyvin.

Melko odotetusti Jusahan alkoi valittaa niin tylsyyttä, paikkojen kipeytymistä kuin nälkääkin jo puolessa välissä menomatkaa. Ehkä sille olisi sittenkin pitänyt valita joku Lemmeksen kaltainen häkkärän väkkärä jonka kanssa olisi ollut tekemistä pitkin matkaa (ja Jusahan siis tykkää kyseisestä elikosta, ehkä ne käyvät samalla taajuudella). Valittavasta kuskistaan huolimatta Kultu hoiti tonttinsa mallikkaasti ja näytti nauttivat niin rennosta käyskentelystä kuin vauhdikkaammista pätkistäkin, sekä ennen kaikkea kuunteli ohjastajansa toiveita säntillisesti. Hippa oli vähän toista maata. Sillä on nyt ollut vähän taukoa aktiivisimmasta kisaamisesta ja meidän aika on harmillisen paljon mennyt nuorten hevosten kouluttamiseen. Tamma oli siis täynnä pöllöenergiaa jota ei pari pitkää kiitolaukkapätkääkään meinannut taltuttaa.

Matka oli aavistuksen verran liian pitkä tyhjällä vatsalla taitettavaksi, mutta onneksi laavulla oli valmiita polttopuita joten pääsimme saman tien tekemään nuotion ja hörppäämään kahvit. Siellä metsän keskellä sitä saattoi nauttia luonnon äänistä ja ihanista makkaroista (oikeasti, olen vähän pakkomielteinen), ja jopa Jusa oli vähän aikaa hiljaa.

Meillä oli oikeinkin kiva retki ja kotiin arjen keskelle paluu oli vähän nihkeä ajatus, vaikkakin pakollinen paha. Syystä tai toisesta matka takaisin päin sujui paljon verkkaisemmin ja ilman epämääräistä valituksen ininää takavasemmalla. Myös ponit vaikuttivat tyytyväisiltä ja enimmät energiat näyttivät tulleen puretuiksi. Päätimmekin itse asiassa, että seuraavalla kerralla taidamme napata makuupussit mukaan ja majoittautua kyseiselle kodalle oikein yöksi.

Valjakkovalmennus     © omistaja

Me saatiin siis oma valjakkovalmentaja, viimeinkin! Pääsimme sitten Hipan kanssa olemaan ensimmäisinä kokeilemassa miten yhteistyö uuden tyypin kanssa sujuu, eli näyttämään että meijän hevoset ei ihan aina toimi eikä ihmisetkään ole välttämättä sieltä terävimmästä päästä. Koska Hipalla on erään pienen kompastumisonnettomuuden jälkeen ollut suuria ongelmia ylittää vesiesteitä, oli päivän agendamme läträtä oikein kunnolla.

Ihan aluksi lähdimme tutustumaan vesihautaan jalkaisin, koska "Leksa" halusi nähdä miten pahaksi tammasen vesipelko oli jo äitynyt. Hippahan on toki fiksu tyttö ja vaikka rataympäristö herättikin sillä pienen jännityksen aluksi, lompsotteli tamma suoraan veteen sen enempiä asiaa pohtimatta ja sai palkakseen herkkuaan, pellettejä. Koska Hippa-neidin tilannetaju osoitti, että ongelma on nimenomaan kärryjen kanssa, ei auttanut muu kuin hakea rottelot perään ja yrittämään.

Purimme alkuun enimpiä höyryjä sileällä Leksan seuratessa sivumpaa ja antaessa muutamia hyödyllisiä vinkkejä. Muun muassa Hippa ei ilmeisesti taivu yhtä hyvin vasemmalle, joten saimme kotiläksyksi jumpata käännöksiä ja pyytää hierojaa käymään tamma läpi tämä huomio silmällä pitäen. Kuulemma myös minulla on ajajana hemmetin huono ryhti, mutta senhän me jo tiesimmekin.
Kun viimein suuntasimme kohti maastorataa jännittyi rennoksi työstetty tamma silminnähden. Teimme ensin hieman kaarreharjoituksia esteosiolla saadaksemme enintä terää Hipan jännityksestä pois. Leonoora hyppäsi pois kyydistä ja käveli sitten vesiesteelle vastaan namipussin kanssa. Lahjonnasta huolimatta Hippa epäili ja epäröi, mutta näytti tyyntyvän kun sai pellettejä ja pääsimme jopa kastamaan etukaviot veteen. Teimme tätä muutaman kerran - peruutimme ja menimme uudestaan kastamaan kavioita, välillä heitteän pienen lenkin muualla ja taas uudestaan. Muutaman toiston jälkeen Hippa seisoi melko rennosti etujalat noin polviin asti vedessä ja päätimme lopettaa siltä erää.

Meillä ei kotona ole tietenkään valjakkoajorataa, mutta onneksi syksy ja sateet saattavat hyvinkin avittaa meitä vesitreeneissämme ja tarjota aivan luontaisia harjoittelupaikkoja lätäkköjen muodossa.

Kaius Hiidenheimon kouluvalmennus     © omistaja

Kun Hippaa alettiin sen mammaloman jälkeen taas treenaamaan kävi hyvin pian ilmi, että tarvitsisimme sen kanssa apuvoimia. Oli toki poikkeuksellista varata Kaiuksen arvokasta aikaa ei enää aktiivisesti kisaavalle mammatammalle, mutta tässä kohtaa koimme sen Hipan kannalta parhaaksi ratkaisuksi. Työinto ja rentous oli löydyttävä ja pian, meijän kun pitäis vielä laatuarvosteluissakin pärjätä!
"Hupsista! Otetaampa ihan alkuun kunnon ravityöskentelyä. Tehdään muutama kierros molempiin suuntiin niin, että pyydät pitkät sivut lisättynä; rauhallista, piiiitkää askelta. Lyhyellä voi koittaa lyhentää sen verran mitä luontevasti tulee, mutta pidetään painopiste nyt isoissa linjoissa."

Tämä oli siis Kaiuksen vastaus siihen kun Hippa keksi keulia heti kun kokosin ohjia. Tammalla tuntui olevan patoutumia, energiaa ja turhautumista, joista ne fyysiset oltiin hierottu pois edeltävällä viikolla. Nyt oli siis hierottava vielä korvien välikin toimintakuntoon.
Hippa vastasi apuihin heijaamalla päätään samalla kun viipotti pitkällä, mutta kiireisellä askeleella pitkin kentän laitaa. Se kulki tyydyttävässä muodossa, mutta oli kireä kuin viulunkieli. Lyhentäminen (ja hidastaminen..) lyhyelle sivulle ei miellyttänyt Hippaa laisinkaan; se veti turvan kuolaimen taakse ja pöhisi kuin villiorhi. Ja Kaiusta nauratti. Rakas valmentajamme sanoi, ettei halua koskaan käsitellä Hipan surullisenkuuluisaa viimeisintä varsaa jos se sai emänsäkin noin pahasti hermoromahduksen partaalle.

Muutimme hieman taktiikkaa. Puolikkaalla lävistäjällä pohkeenväistöä ja jäljelle jäävällä pitkällä sivulla avotaivutus, minun pitäisi rentouttaa kädet ja keskittyä jalkoihini, ja kuulemma uskoa (muutaman viikon ajan Hipan kanssa taisteltua alkoi ilmeisesti vika olla omassakin päässä). Hippa venkoili taas kuolaimen taakse eikä hyvästä muodosta voinut puhua, mutta saatiin me jonkinlaista pohkeenväistöä aikaiseksi. Avot meni sitten jopa hieman paremmin. Kaipa se oli sitten näin, että tamman oman latauksen lisäksi meikäläinen oli unohtanut miten tällaista suustaan herkkää hevosta ratsastetaan.
Otimme vielä muutamat väistöt ja taivutukset, Hippa meni suht siivosti, ei hyvin, mutta ei niin kamalan huonostikaan. Isoin juttu oli kuitenkin saada tällainen "osavoitto" alle, itseluottamusbuusti meille molemmille, koska loppujen lopuksi olimme varmaan enimmäkseen edes tällaisen pienen onnistumisen tarpeessa.

Päiväkirjamerintä     © kasvattaja

Venlasta meille kotiin jäänyt ensimmäinen tammavarsa Hippa on osoittautunut todella vauhdikkaaksi pikkutammaksi. Juuri ja juuri pienhevosen mittoihin jämähtänyt neiti osaa kyllä ottaa ilon irti elämästään, eikä sitä juurikaan makoilu tai laiskottelu kiinnosta! Ruokansakin suhteen Hippa on hiukan nirso; varsana jouduttiin taiteilemaan tamman kanssa vaikka ja kuinka jotta löydettiin nirppanokalle juuri oikeanlainen sapuska naaman eteen. Vieläkin tamma on hiukan hoikassa kunnossa, mutta lempparipöperöt ovat onneksi vihdoin saaneet sen innostumaan ruoka-ajoistakin.

Tänään käytiin Hipan kanssa vähän kentällä treenaamassa liinan avulla ja oikein hienosti meni! Alkuunsa tamma liikkui eteen todella energisellä tahdilla, mutta pienellä väsytyksellä alkoi homma muuttua huomattavasti hallitumpaan suuntaan. Tamma kuunteli apuja oikein hyvin ja hidastikin (ainakin melkein) ajoissa. Leikkisänä nuorukaisena Hippa ei aina ihan tunnu tajuavan mistä syystä vauhtia mukamas pitäisi ikinä millään tapaa hidastaa. Hassu poni! Loppuajaksi puettiin tammalle vielä satula ja tehtiin jäähyt varusteiden kanssa. Varustaminen on Hipalle vielä aika jännä paikka mutta varmasti pikkuhiljaa saadaan tuokin homma tamman korvien väliin iskostettua ihan simppeliksi jutuksi.