10/2019 Päiväkirja (© Serena)

Jos joku on joskus nähnyt mut valjakon parikisoissa, tietää, että mun valjakkoparit on aina saman värisiä. Ellei sit halua revitellä ja heittää vaikka jotain söpöä yhdistelmää, kuten mustaa ja valkoista samojen kärryjen eteen. Muita söpöjä yhdistelmiä mä en oikeestaan nyt keksikään. Kyllä, mä näen valjakkokilpailut isolta osaltana myös ulkonäkökilpailuina ja liitän koko touhuun tietyllä tapaa sen, että niin ponin, varusteiden kuin ohjastajankin ulkomuodon täytyy olla siisti, viimeistelty ja ajateltu. Vaikka me mennään kisoihin toki myös suorittamaan, niin oikeastaan puolet koko kuviosta muodostuu mulla niistä ulkonäköseikoista.

Noh, siis, tästä päästään siihen miten vaikea on tänkin kokoisesta ponikatraasta joskus löytää niitä sopivia pareja. Onhan shetlanninponien värikirjosta varmaan valtaosa mustaa, mutta mulle niitä ei jostain syystä ole kovinkaan montaa siunaantunut. Siihen päälle vielä ponien luonteet ja keskinäinen kemia, tulee nääs vähän turhan paljon jännitystä tapahtumaan jos laittaa vaikka kaksi riitapukaria rinnakkain.

Assi ja Tiki on tepsutelleet samojen kärryjen edessä oikeastaan niin kauan kuin nuorempaa Tikiä alettiin opettaa ajolle. Hyvin samantasoisina ja saman luonteisina tammoina ne on aina toimineet melko mainiosti parina, jopa siinä määrin, että oon ne yleensä ensisijaisesti ilmoittanut pariluokkaan mikäli sellainen mahdollisuus on ollut.

Tapahtuipa tänä syksynä, että kaksikolle tuli välirikko. Siis ihan täysmittainen riita. Toki näitä oltiinkin juoksutettu samalla kaviouralla viime aikoina sangen aktiivisesti ja siihen päälle hieman aiempaa reippaampi kisaaminenkin - ehkä se toisen naama vaan alkoi kyllästyttämään, sattuuhan sitä (köh, Gerardo, köh). Toinen teoria on se, että Tiki on ikään kuin aikuistunut. Tamma on aina ollut vähän sellainen, että pintapuoli on kilttiä ja mukautuvaista hattarahöttöä, mutta ajoittain se tuikeampi puoli sieltä nostaa päätään. Ehkäpä Tiki arveli olevansa nyt tarpeeksi vanha kyseenalaistamaan Assin auktoriteetin.

Hommahan meni niin, että me oltiin juuri lopeteltu päivän treenit. Niissä ei varsinaisesti moitittavaa ollut, vaikka olisihan ne paremminkin voineet mennä. Assi oli ollut vähän tahmeansorttinen kun taas Tiki tikitti tuttuun tyyliinsä varmasti eteenpäin kuin kello. Mä en tiedä mitä sitten tapahtu. Ajoin ponit tallille ja jätin ne käytävälle odottamaan varusteiden riisumista hakiessani hoitotarvikkeita. Kun tulin takaisin niin siellä oli täys rähinä päällä. Sillä liikkuvuudella millä kyseiset ponieläimet nyt edelleen valjastettuina ja kärryihinsä köytettyinä pystyivät operoimaan, Tiki vinkui, antoi hammasta ja yritti jopa potkia. Assi puolestaan vaikutti tyynemmältä, lepyttelevämmältä, vaikka kyllä sekin takaisin pisti siinä kohtaa kun punaisen pikkupirun purukalusto napsahti nahkaan.

Multahan lähtee onneksi tällaisissa tilanteissa aika luonteva litania alfaäänellä lausuttuja rumia sanoja ja tää sai ponineidot välittömästi lopettamaan. Tiki vähän toki vielä luimuili ja mulkoili Assin suuntaan, kun toisen naamaa pikemminkin koristi sellainen loukkaantunut resting bitchface. Irrotin pahemman pukarin ripeästi kärryistä ja tuuppasin tamman äläkän houkuttelemana paikalle saapuneen Gerardon kouraan. Assi säästyi onneksi pahemmilta jäljiltä ja Tikikin rauhoittui etäisyyttä saatuaan nopeasti. Mikä ikinä sitten olikaan moisen välikohtauksen syynä, toivomme todella, että pari vielä tulevaisuudessa paikkaa välinsä ja nähdään valjakkoradoilla taas yhdessä.

05/2019 Valjakkovalmennus (© reibili)

Seuraavat valmennettavat Kuunokassa olivatkin kaksi shetlanninponitammaa. Serena oli valinnut ajokikseen Assin ja minulle jälleen uusi tuttavuus Enna oli saanut ajettavakseen Fannin. Valmennuksen alkuun käytiin läpi hieman molempien valjakoiden varustusta, turvallisuus ennen kaikkea. Sanoin toimivani molempien groomina vuoron perään valmennuksen aikana, jonka teemana tänään oli tarkkuusajo. Rakentelin kentälle oransseista tötteröistä koostuvan radan, joka käsitti kahdeksan välikköä. Tötteröiden päälle olin asetellut golfpalloja, eikä näitä saanut tiputtaa. Alkuverryttelyt oli suoritettu sillä välin kun rakentelin rataa ja ennen tehtävän suorittamista tarkkailin valjakoita vielä hieman. Molempien ajajien ohjasotetta joutui hieman vielä tässä vaiheessa korjaamaan, mutta ponit liikkuivat hienosti kumpainenkin.

Serena ja Assi olivat ensin suoritusvuorossa joten hyppäsin groomiksi. Assi tiputti kahden ensimmäisen välikön pallot, mutta loppurata sujui hienosti. Kehotin Serenaa ottamaan tehtävän vielä uusiksi ja kiinnittämään huomiota siihen että poni kärryineen on kunnolla suora näissä väleissä. Tällä kertaa suoritus oli oikein hyvä.

Seuraavaksi hyppäsin Ennan ja Fannin kyytiin. Fanni hieman kiemurteli ja kaarteli, eikä ensimmäisessä suorituksessa ollut juuri muuta kehuttavaa kuin se, että sentään viimeisen välin pallot eivät tippuneet. Ennan ja Fannin kanssa tehtävä otettiin myös uusiksi. Ohjeistin Ennaa varmaan ärsyttävyyteen asti mitä tehdä, ja toisella suorituksella koko rata menikin puhtaasti, palloja ei tippunut tällä kertaa enää lainkaan. Kävin rapsuttamalla kiittämässä molempia poneja hyvästä työstä ja pienen palautekeskustelun jälkeen jätin valjakot tekemään loppuverryttelyt itsenäisesti.

07/2018 Shetlanninponien rotunäyttelyt (© Serena)

Näyttelyt on aina vähän sellainen juttu, että joko niihin lähtee ilolla tai sitten hammasta purren - riippuen kokoonpanosta. Meijän kokoonpano oli justiinsa semmonen, että siinä oli mahollisuudet ihan kaikkeen, varsinkin kun kyse on shetlanninponeista jotka pahimmillaan aivan taatusti sitten osaavat järjestää sitä kaaosta ympärilleen.

Onneksi mukaan sattui joku järkeväkin poni, yhtenä näistä Assi, joka ei ehkä ole persoonana ja poninakaan sieltä näkyvimmästä päästä, mutta matkakumppanina oikeinkin passeli. Assi on sen verran luotettava poni - tai poniksi yllättävän luotettava - että annoimme sen valmistelun sekä esittämisen täysin meidän junioriosaston haltuun. Naapurin Janniina ja Elli treenasivat, puunasivat ja lopulta paketoivat ponin matkavermeisiin ilman ongelman häivääkään sillä välin kun me muut vuodatimme verta, hikeä ja kyyneliä.

Kisapaikalla tyttöjä jännitti enemmän kuin ponia, joka käyttäytyi kuin vanha tekijä, mitä se toki onkin, ja mutusti tyytyväisenä heiniään viis veisaten seurueen muista vähemmän kunnollisista elikoista. Kun esittämisen aika koitti, käyttäytyi Assi tuttuun tapaansa reippaasti ja tasaisen varmasti. Veteraaniluokka, johon tamma osallistui, oli melko tasainen ja jännityksetään huolimatta Janniina sai Assin esiintymään hyvin edukseen. 7. sija kahdeksesta ponista ei tyttöjen mieleen toki aivan ollut, mutta he ymmärsivät asian kun kerroimme, ettei heidän toiminnassaan sen enempää kuin ponissakaan ollut mitään erityistä vikaa - tällä kertaa muut vain olivat parempia.