Kun mä katselin pitkin pellon vartta leviteltyä sähköaitaa, en voinut olla miettimättä, että miksi? Miksi mä olin noussut ylös tänä aamuna? Miksi mulla oli niin helvetillinen kiire aina? Miksi mä yleensä unohdin sopimani asiat? Miksi mä olin joitakin vuosia sitten ostanut ponin nimeltä Moons Tigger Too? Sitä mun ei tarvinnut kysyä, että miksi mainittu hevoseläin nyt viiletti jossakin kaikkien tarhojen ja aitauksien takana; se tunnisti paikallisten eläinlääkäreiden kulkuneuvot jo luultavasti pelkästä renkaan rahinasta pihatiellä ja tunki itsensä taatusti aivan perimmäiseen piiloon sikäli kuin ei ollut turvallisesti omassa karsinassaan.

Vaikka katselinkin nyt riimunaru kädessä ja epätoivo sydämessä tyhjäksi osoittautunutta tarhaa, oli mulla jokin hatara ajatus siitäkin, miksi mä olin aikoinani tämän edellä mainitun ponin mennyt ostamaan. Ihan ensinnäkin se on yksi komeimpia poneja mitä olen ikinä saanut kunnian tavata. Lumouduin sen ulkonäöstä niin kovasti, että tuskin annoin kahta ajatusta sille seikalle, että poninkuvatus yritti purra minua kahdesti mennessäni rapsuttamaan sitä karsinaansa. Myöskään koeratsastus ei ollut ihan sieltä vakuuttavimmasta päästä; oriin selkään sysätty tyttölapsi vuodatti hikikarpaloita ja mahdollisesti myös kyyneleitä yrittäessään pidätellä päätään viskovaa ja pystyyn pomppivaa elikkoa. Loppujen lopuksi sitä juoksutettiin liinassa ja ihastuin täysin ponin elastisiin, matkaavoittaviin liikkeisiin.

Toomas oli kuitenkin voittanut minut puolelleen, ei luonteellaan, mutta muilla ominaisuuksillaan, joiden arvo on kyllä yhteisen elämämme aikana himmentynyt kuin ruostuvan teräksen. Toomas palasi (ikävä kyllä) iltamurkinalle kotiin ja saimme seuraavana aamuna livautettua sille tarpeelliset rokotukset ja suoritettua veteraanin terveystarkastuksen niin ikään kunnialla ja suhteellisen vähin mustelmin. Pappa oli niin sanotusti valmis elämänsä viimeiseen koitokseen; shetlanninponien laatuarvosteluun.

Jos mä sanon, etten lähe enään ikinä koskaan Toomaksen kanssa näyttelyihin, niin valehtelustahan se menisi. Siis onhan se niin hyvännäköinen poninkuvatus, että kyllä sitä tykkää esitellä, mä vaan mieluummin esittelisin sitä tukevasti rauhoitettuna. Miksi sitten ilmoitan Toomaksen kaiken maailman kissanristiäisiin vaikka tiiän, että sen kanssa kaikki mikä ei oo kusta on paskaa? Noh, yleensä Enna handlaa sen eikä mun tarvii koskee koko otukseen pitkällä tikulla, vaan olla se joka ylpeänä omistajana ottaa kaikki kehut vastaan.

Kuinkas ollakkaan, Enna joka ei oo koskaan kipeänä, sai just rotunäyttelyiden alla pahemman luokan yrjötaudin (ja tämän kävin vielä itse henkilökohtaisesti toteamassa, koska olin todella epätoivoinen). Ei siinä auttanut muu kuin ottaa Toomas-poni omaan kauniiseen kätöseen, napata muutama diapami (omaan) naamaan ja lähteä baanalle.

Mä en vieläkään oikein tiiä miten mä ja poni ollaan edelleen elävien kirjoissa, mutta kuten tavallista, se hemmetin otus meni ja voitti oman luokkansa ollen "paras veteraani". Mä itse annoin sille myös tittelin "vittumaisin veteraani", joka mun mielestä kuvastaa narun päässä irvistelevää otusta paljon paremmin. Se puri mua kolmesti pelkästään kehässä, puhisi ja pärisi kuin höyryjuna ja eteneminenkin oli hyvin Tuomas-veturimaista. Jotenkin se vielä jossakin välissä onnistui esittelemään tuomarille kaikki parhaat puolensa, ja mä vannon, että ilman niin hyvää arvostelua mä olisin päivän päätteeksi vapauttanu mokoman konin luontoon.