Senja ravasi keskittyneenä uralla eteenpäin. Sen kanssa oli jo hypätty pari verryyttelyhyppyä ja se tuntui joka askeleella virittäytyvän työmoodiin yhä enemmän ja enemmän. Saatoin vain ihailla sen menoa. Sitä ei tuntunut häiritsevän yhtään mikään ympäristön häiriötekijä. Ainoa hetki, jolloin sen keskittynyt ilme värähti, oli se, jos ratsastajan pohje hipaisi väärällä tavalla sen kylkeä tai käsi paineisti hitusen liikaa edestäpäin. Senja tuntui olevan siis sellainen, että kun sen kylkeä koskee vahingossa kantapäällä niin lopputuloksena hevonen on maneesin toisessa päässä. Hienosti ja varsin tottunein elein Serena, hevosen ratsastaja, kuitenkin työskenteli puoliverisensä kanssa.

Tänään oli tarkoitus treenata laukanvaihtoja esteen päällä. Laitoin ratsukon pyörimään kahdeksikon muotoisella uralla, jonka rinkuloiden keskipisteeseen olin rakentanut pystyesteen. Aloitimme helpolla metrin pystyllä, jota Senja loikki hieman turhautuneena. Se selvästi piti tuota matalan esteen ylitystä aivan liian helppona tehtävänä. Hyvä, että kehtasi edes hypätä. Päätin siis nostaa estekorkeutta hieman, josko se saisi Senjan mielen virkoamaan takaisin siihen, mitä se oli alussa. Temppuni toimi, Senja ryhtyi loikkimaan varsin virkeän näköisenä korvat hörössä. “Eli tosiaan nyt kun saatiin vähän iloa siihen heppaan, niin kulje vaan tätä kahdeksikkoa ja aina vaihdat laukan siinä esteen päällä ja jatkat toiseen suuntaan. Muista johtaa riittävästi sillä sisäkädellä vaihdettavan laukan puolelle!”

“Tasapainota!” käskin Serenaa tukemaan Senjaa ennen estettä. Muutaman kerran ratsukko oli tullut alas esteeltä väärässä laukassa, mikä todennäköisesti aiheutui huolimattomasta valmistelusta esteelle. Kehotin Serenaa myös lyhentämään laukkaa, koska toisinaan Senjalla oli hurjan pitkä askel ennen estettä eikä se ollut tarpeeksi takaosansa päällä, mikä aiheutti hankaluudet vaihdoissa. Kun Serena sisäisti ohjeeni, alkoi vaihdot pelata paremmin ja Senjakin oli tyytyväinen kehujen sateeseen, jonka se sai aina hyvän suorituksen jälkeen. Loppuvalmennuksesta päätin vielä tehdä pystysarjan, josta tulisi sitten melko tiukka kurvi okserille. Nämä esteet olivat nyt sillä 150 senttimetrin korkeudessa, jossa Senja rataesteitä kilpailuissa loikkiikin. Ratsukko pääsi käyttämään juuri kertomiani apukeinoja laukanvaihdossa pystysarjan viimeisellä esteellä. “Muista pohje käännöksessä! Se on tosi ketterä hevonen, ja juuri sen takia sun täytyy tukea sitä pohkeella käännöksissä, ettei se lähde liian jyrkästi, mitä se varmasti tekisi, kun se on sille aika luontaista”. Loppujen lopuksi ratsukko sai hyvän suorituksen tehtyä, minkä jälkeen se sai alottaa itsenäiset loppuverryyttelyt.

Kuunokka oli minulle aivan uusi tuttavuus tallina, vaikka sen omistajaa Serenaa olin jo ehtinyt valmentaakin jonkin verran. Löysin tieni kentälle jossa minua jo odoteltiin. Serena ratsullaan Jellona ja Gerardo Senjan kanssa. Molemmat hienoja puoliverisiä joista ensimmäinen miellytti valmentajan silmää kovin.

Päivän teemana oli esteratsastus ja tämän päivän harjoitukseksi olin kehitellyt tehtävän, jossa ratsukot harjoittelisivat oikean ponnistuspaikan löytämistä. Alkuverryttelyiksi kuitenkin tehtiin siirtymisiä ensin askellajien välillä käynnistä raviin ja sitten askellajien sisällä. Hevoset alkoivat molemmat olla pian mukavasti avuilla ja ne käyttivät takaosaansa aktiivisesti. Jellonalla taisi olla kyllä hieman kevättä rinnassa kun se kyttäsi Senjaa kentän toisesta päästä, mutta Serena laittoi orin hienosti töihin ja kyttäämisetkin unohtuivat pikkuhiljaa. Senja puolestaan aluksi haahuili ympäriinsä sen näköisenä ettei oikein tiennyt missä on ja mitä tekemässä, mutta sekin liikkui kivasti Gerardon alla.

Pituushalkaisijalla minulla oli yksi yksittäinen este, 140cm korkea pystyeste. Sen edessä oli maapuomi osoittamassa oikean ponnistuspaikan. Jellona ja Serena olivat ensimmäiset jotka pääsivät harjoittelemaan. "Aktivoi laukkaa sisäpohkeella siinä käännöksessä" huutelin ohjeita kun ratsukko kääntyi pituushalkaisijalle. Itse hypyssä ei ollut mitään vikaa vaikka ori hieman sen jälkeen esittikin komeimpia kevätjuhlaliikkeitään pukittamalla. Senja ja Gerardo puolestaan olivat jo heti alkuun hieman pulassa, sillä laukassa oli riittämätön eteenpänpyrkimys. Ennen hyppyä kehotin ratsukkoa menemään takaisin uralle ja huutelin Gerardolle ohjeita mitä tehdä jotta laukka olisi aktiivisempaa. Hypätessä tamma kolisutteli puomia hieman, mutta ei tiputtanut. Valmennukseen varattu aika alkoi olla valitettavasti lopussa, joten pienen palautekeskustelun jälkeen jätin ratsukot tekemään loppuverryttelyt itsenäisesti ja lähdin valmistautumaan seuraavaan valmennukseen.

Olipa kerran tyttö ja poika. He muuttivat Espanjan lämmöstä koleaan Suomeen ja halusivat viedä hevosammattinsa seuraavalle tasolle; kasvattamiseen. Kun homma oli viimein siinä pisteessä, että käsissä oli tilan kauppakirja, pojalla sopiva määrä valmennusasiakkaita ja tytöllä vakituinen työpaikka lähikuppilassa, oli aika nostaa katseet tulevaisuuteen. Tarvittiin hevosia ja jalostussuunnitelmia, ja varsoja ja vähän mainetta.

Senja likipitäen työnnettiin mun käsiini ja todettiin, että käy ratsastamassa sillä etkä enää ikinä halua toisiin ohjaksiin. Olin aivan todella skeptinen asian suhteen. Tamma tuli estesuvusta. Mennessäni katsomaan sitä tapasin ponimaisella päällä varustetun loimimytyn. Kuulemma se on vähän viluinen. Se myös liikkui ja elehti kuin olisi juuri herännyt talviuniltaan, vaikka viereisissä tarhoissa hevoset puhkuivat innosta aavistaessaan mahdollisuuden päästä oikomaan kinttujaan kaviouralle. En ollut vähääkään vaikuttunut, mutta itsepintaisesti mun haluttiin käyvän tamman selässä ja niinhän minä sitten lopulta tein.

"Jestas," taisi olla ainoa sana jonka sain suustani koeajettuani tätä rimpulaa, nuhjuisen näköistä hevoseläintä, jonka vielä äskettäin täysin liekessä ollut olemus tuntui painuvan takaisin verkkaisiin uomiinsa sitä mukaa kun ratsastuskenttä jäi taakse. Kävin ratsastamassa Senjaa vielä muutaman kerran parin seuraavan viikon aikana, vaikka tiesinkin jo, että tästä tulisi luultavimmin yksi elämäni isoimmista hevosista.