Jeili

Lemmes on ihan kamala räkänokka. Jos ori olisi ihminen, olisi se sellainen kaupan nurkalla rööki suupielessä mummoille haistatteleva jonne – kaikki tietää tyypin, kukaan ei pidä siitä. Silti talliin piti kaikkien niiden järkevien oriiden sekaan tällainenkin saada. Oikeasti Lemmes on syvemmältäkin juuri kuten ne kuuluisat jonnet ja mörköilyllään koittaa lähinnä paikata puuttuvaa itseluottamustaan. Kun täräyttää sanoa oriille suoraan niin kuin asiat on, eli ettei ihmisen päälle tulla ja taluttaessa kuljetaan mieluummin löysällä narulla, sekä lisätään vielä jokunen ärränpää sanoman painoksi, saa Lemmun yleensä palaamaan ainakin jossakin määrin maanpinnalle. Se kyllä yhä steppaa, huutaa ja pyörii, mutta nämä tuntuvat kuuluvan voikon perusolemukseen, yhtä tiukasti kuin hoidettaessa kahta puolta kiinni oleminen sekä taluttaessa oririimu. Sanottava on myös se, että yksinkertaisesti tämä hevosyksilö ei jokaisen ihmisen käteen sovi, eikä anneta.

Eikä Lemmu todellakaan ole mikään ilkeä ja kamala hevonen, ei ainakaan kun sen kanssa on muutaman kerran vääntänyt kättä ja ori on tullut siihen tulokseen, että turha tätä tyyppiä on enää haastaa. Onhan se vähän levottoman lipsakka, mutta osaa myös rentoutua ja nauttia. Etenkin hieman kovakouraisemmat harjaustuokiot sekä pitkät kiitolaukkapätkät saavat Lemmeksen puhisemaan tyytyväisenä ja jopa osoittamaan kiintymystään ihanalle ihmiselle joka hänelle moisen tarjosi. Seuraavassa sekunnissa se saattaa toki olla taas oma, ärsyttävä itsensä, mutta mitäs siitä kun on edes hetken saanut nauttia voikon mukavasta puolesta.

Lemmes on niitä hevosia, joilla liikkumattomuus pärähtää päähän kuin jallu juhannusaattona. Parinkin päivän lomailun jälkeen kannattaa harkita tarkkaan miten ja missä Lemmua alkaa liikuttaa, koska ensi alkuun sen korvien välissä saattaa lähinnä humista tuuli ja perä liikehtiä pystysuunnassa turhankin herkästi. Mitä tasaisemmin oriin saa pidettyä treeneissä kiinni, sen maltillisempi se on ja sitä helpompi sen kanssa on myös työskennellä. Noin yleisesti ottaen Lemmu on muutenkin yllättävän mukava selästä käsin ja sen kaikki uhma ja kukkoilu vaikuttaa jäävän tallin puolelle. Tulinen, täräkkä ja herkkähän se on, mutta mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi. Ori on usein alkuun jossain määrin raskas ja jäykkä, mutta avainsana tähän on kunnolliset jumpat ja verryttelyt heti alkuun. Hitaasti, mutta varmasti Lemmes löytää aina sisäisen balleriinansa, minkä jälkeen se saakin itselleen ihan hyvännäköisen muodon ja kaivattua lennokkuutta liikkeisiin. Hienoisesta kankeudestaan huolimatta voikko on yllättävänkin kuuliainen ratsu, joka vastaa apuihin nopeasti ja kestää hienoisti toistoja. Kaikessa suoralla tapahtuvassa toiminnassa Lemmu näyttää oikein kivalta, mutta taivutukset, väistöt ja ihan jo kaarevat reitit vaativat hieman enemmän vaivannäköä.

Siinä missä koulu ei kenties ole Lemmeksen vahvinta alaa – no, ei sitä ole myöskään esteet, mutta voisi sanoa, että orin innokkuus radalla korvaa puuttuvat lahjat. Lemmu hyppää kyllä ihan hyvin, vaikka turhan säästeliäästi, eikä se tässäkään pääse liioilla ketteryyspisteillä loistamaan. Voikko on kuitenkin tasainen ja tasapainoinen ratsu ja selviytyy kyllä radasta kiitettävästikin, mutta nopeudestahan sitä ei voi kiitellä. Maastoradoilla tilanne on kuitenkin toinen välimatkojen ollessa pidempiä ja enemmän kestävyyttäkin vaativia, ja siellä jos missä pääsee Lemmes näyttämään kyntensä. Voikko on myöskin harjaantunut ja reipas valjakkohevonen. Tässä hommassa siltä löytyy jopa hieman enemmän vauhtia kuin selästä käsin, mutta ei ori sen ketterämmäksi muutu vaikka voissa paistaisi.