Jeili

Päiväkirjamerkintä     © omistaja

Aina joskus tulee vastaan semmosia talleja ja kasvattajia, joita vähänniinkun oikein kyttäämällä kyttää josko sieltä vaikka tipahtaisi sopiva hevonen pihalle, johon sitten tartutaan kynsin ja hampain kuin leijona antilooppiin ja vedellään kyynärpäillä kaikkia muita ostajaehdokkaita palleaan. Kärmeniemi on sellainen, ihan vaan koska kaksi sanaa; kenttäpainotteiset suomenhevoset. Siispä kun myyntipalstoille hyppäsi ilmoitus kärmeniemeläisestä Kamtinamosta, joka oli tottakai kenttäpainotteinen sekä kirsikkana kakun päällä kantakirjattu ja menestyksekkäästi kisattukin, hyökkäsin juurikin sillä leijonan päättäväisyydellä osingoille.

Kun tuskallisen odottelun ja kynsien pureskelun jälkeen sain tiedon, että Kamtinamon uusi kotiosoite on sama kuin minun, loikkasin macarenojen ja lambadojen tahtiin vispaten järjestelemään uuden kenttämoponi matkaa Jeilinvaaraan. Se olikin loppujen lopuksi töyssyinen taival, sillä jo pihassa poksahti trailerin rengas ja ensimmäisellä huoltoasemalla hirtti autosta akku. Lainatrailerin takaovi meni kiinni vain väkivaltaa ja lekaa käyttäen. Kun lopulta kohtaloa uhmaten pääsin halimaan uusinta kaviokaveriani sen uuteen omaan karsinaan, saatoin myönnellä itselleni, että varmasti oli tämä kaiken sen vaivan arvoista.

Päiväkirjamerkintä     © omistaja

Kaikki varmasti tietää sen tunteen, miten perseestä, epäreilua ja surkeaa elämä osaa joskus olla. Ihan erityisesti se vihlaisee silloin kun on oikein kovasti odottanut jotakin, unohtamatta sitä seikkaa, että kaikki harmaan sävyt iskee silmille yleensä samaan aikaan. Ja sen jälkeen on taas valoisaa, mutta ei sitäkään muista just sillon kun itkettää ja raivostuttaa.

Se oli siis sellainen maanantai. Kaamos vaivasi, viikonloppu oli ollut pitkä ja oikukas, ja sitten se kirottu maanantai siihen päälle niin johan alkoi koetella. Kun aloittaa viikon sillä, että siivoaa keskenmenneen varsan jäänteitä karsinasta niin kyllä, siinä kohtaa tuntuu siltä, että vois vaikka herätä uudelleen ja aloittaa koko homman toisella tapaa. Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, joten siinä kohtaa kun alkoi harmi iskeä päälle liiaksi, painelin Kimon tarhaan ottamaan hieman oriterapiaa (jokainen varmasti ymmärtää, että tammoilta sellaista on turha toivoakaan).

Kimohan on siis Jeilinvaaraan Dr. Phil. Jos surettaa ja ketuttaa, niin ori lohduttaa hörinällä ja ottaa pahimmat niskajumit huuliensa väliin työstettäviksi. Siispä mie menin märisemään tälle hevosmaailman kyökkipsykologille, kerroin sille miten kovasti olin odottanut Halavaisen ja Unelman varsaa ja miten paska viikonloppu mulla oli ollu. Kimo lepuutti päätään sylissä rapsutettavana ja oli vaan, välillä tuuppi kättä siinä missä sen liike ehtyi ja toisinaan antoi itse hevosenhalauksia rahnuttelun kera.

Siitä se ajatus sitten lähti; laitoin oriille riimunnarun päitsiin kiinni ja taluttelin sen ulos portista, heivasin itseni vähemmän ketterästi selkään ja niin sitä mentiin. Hevosen lämpö vasten omaa kehoa, hiljainen huojunta, syksyinen metsä pienine pakkashuuruineen. Kimo asteli eteenpäin rauhallisenrennosti, kuin vaistoten ettei tänään haettu sen enempää hikeä kuin hurjempaa iloitteluakaan pintaan.

Siinä vierähti ehkä suurinpiirtein tunti sellaiseen jonniinjoutavaan köpöttelyyn ja masisteluun, mutta takaisin tallipihaan palatessa olo oli ihan eri; haikea kyllä, mutta rentoutunut. Pakko on kehaista, että jokainen tarvitsee elämäänsä oman Kimon, sellaisen oman filosofiorhin jonka kanssa rentoutua niinä päivinä kun taivas kaatuu niskaan.

Päiväkirjamerkintä     © omistaja

Rämpämpää, rällätisrää! Tai niin tuntui Kimo ajattelevan nähdessään pitkästä aikaa esteitä. Meillä oli ollut ihan pieni tauko hyppäämisestä hienoisen jalkaongelman takia, mutta nyt se oli historiaa ja hommat saattoivat jatkua vanhaan malliin. Irina oli tällä kertaa tullut valmentamaan meitä kotimaneesiin (koska valmennusryhmässämme oli kiimainen tamma), joten pieninkään vieraan paikan vinha ei päässyt häiritsemään tekemistä.

Paitsi ne esteet..

"Otappa se hevonen nyt ihan vaikka hallintaan aluksi; lyhennä ja pidennä askelta, pyydä taivutuksia, mitä vaan kunhan se nyt unohtaa tuon pöhinänsä."

Kimo vilkuili esteitä ahnas kiilto silmissään, laukka oli kiireistä ja ravi töksähtelevää - puhumattakaan minkäänlaisesta muodosta. Muutaman kiekan jälkeen oriin pää alkoi kuitenkin viiletä, ehkä se aatteli, että tylsä akka oli tuonu sen keskelle esterataa tuuppaamaan koulua. Olihan se tolkuttoman pitkä aika pelkkiin lämmittelyihin, mutta vaivansa väärti. Kimon suutuntuma löytyi ja askel alkoi tuntui kimomaisen pyöreältä.

"No niin, mennääs sitten rataa. Haetaan hallintaa melko harvoilla esteväleillä..", Irina kertoi meille järjestyksen jossa hypätä. Väliin jäi pitkiä pätkiä sileää joilla oli tarkoitus hidastaa rauhalliseen raviin ja vaihtaa sen kautta laukka, ihan vaan kun Kimolla oli nyt niin villit rillit.

Onneksi Kimo on kuuliainen tyyppi. Vähän sen kanssa sai keskustella, mutta sitten liian energiat muuntuivat topakaksi työskentelyn riemuksi. Alkuun liioitellut lehmän loikat muuttuivat hallitummiksi ja lähestymiset rauhoittuivat este esteeltä. Kimo olisi tietenkin voinut vielä jatkaakin, mutta kun tunti tuli päätökseensä, oli meikäläinen ihan valmis jättämään oriin vaikka yksin loikkimaan. Ei toki voinut olla muuta kuin tyytyväinen lomalta palanneeseen tyyppiin, harva hevonen viitsii ottautua oikeisiin töihin asenteella, joka Kimolta löytyy luonnostaan.